Mielen pölyä

Hellloo!!

Helposti ajatellaan, että au pairiksi lähtö tarkoittaa vuoden lomailua ja sulle vielä maksetaan siitä. Ei. Ei todellakaan. Tämä on oikeasti aika rankkaa työtä. On paljon asioita, jotka jää mun vastuulle. Mä on se, joka tietää kaikkien aikataulut, työmatkat, lasten harrastukset, hammaslääkärit ja monet muut menemiset ja tulemiset. Mä olen se, joka peruu omia suunnitelmiaan, jos lapset sairastaa tai tulee jotain muuta äkillistä muutosta aikatauluun. Mä oon se, joka herää aamulla ensimmäisten joukossa ja vie lapset kouluun. Mä oon se, joka yrittää antaa itsestään 110% joka päivä, toisinaan siinä onnistumatta. Mä asun mun työpaikalla, kuulostaapa simppeliltä!

En oo kuitenkaan pelkästään tehnyt töitä, vaan on vapaa päivinäni tehnyt kaikkia kivoja isompia ja pienempiä reissuja (Tämä varmaan tullut kaikille selväksi näiden mun aiempien postausten myötä) Lisäksi mun perhe on ottanut mut mukaan retkille ja lomille ja näyttänyt mulle New Jerseyn parhaita puolia.
Meillä oli todella kiva lomareissu yhdessä perheen kanssa, tehtiin Johannan kanssa viikonloppuretki Cape Mayhin, käytiin Washington DC:ssä ja vietin Thanksgiviniä Kansas Cityssä!

Kahden ekan kuukauden aikana sain kivoja uusia ystäviä ja sitten melkein kaikki lähti takaisin kotimaahansa tai rematchingin kautta uuteen perheeseen. Kuka mistäkin syystä. Kun hyvästeli sen viimeisen lähtijän, tuli tyhjä ja yksinäinen olo. En ollut ikinä ennen tuntenu itseäni niin yksinäiseksi, kun sillä hetkellä. Mun tuttu ja turvallinen on melkein 7000 kilometrin päässä.

Oon oppinut arvostamaan asioita ihan uudella tavalla. Näen asiat ihan eri valossa, kun suomesta lähtiessäni ja oon laittanut niitä kokonaan uuteen tärkeysjärjestykseen. Huomaan kasvaneeni ihmisenä ihan hurjasti (vaikka ihan tosissani luulin, että en tästä kauheesti enää voi kasvaa). Niinkin yksinkertainen asia kun perhe, on saanut ihan uutta painoarvoa. Oon tosi onnellinen ja kun jossain vaiheessa palaan suomeen, tänne jää iso osa mua.Hehkutan elämän hienoutta ja kiitollisuutta siitä, että saan olla täällä. Mihin katosi se masentava pessimisti, joka löysi kaikesta jotain negatiivista sanottavaa? Mä en ollut ennen tänne lähtöä onnellinen. Tuntui, että elämällä ei pahemmin ollut tarkoitusta ja vaan olin olemassa. Nyt oon päättänyt, että kun tuun takas, otan itseäni niskasta kiinni.

Tänään on jouluaatto ja oon viettänyt mun perheen kanssa tasan puoli vuotta. Ihan uskomatonta, millasta vauhtia aika on mennyt!
Mulla on tosi haikea olo, ihan jo muutamastakin syystä. Ensinnäkään mun perhe viettää Hanukkaa (onkin tosi kamalaa juhlia kahdeksan päivää kolmen sijaan) eikä joulua ja multa puuttuu kokonaan joulufiilis. Ei oo koristeluja, jouluruokaa eikä äidin jouluhössötystä. Oon silti tosi innoissani, että saan oppia uudesta kulttuurista. Arvostan sitä ihan suuresti.
Toinen syy on vaan se, että on koti-ikävä. Iso sellainen. Ikinä ei oo ollut näin iso kaipuu minnekään. Tiesin, et se voi yllättää, mut se tuli voimakkaamin kuin luulin. Mun jenkkiperheestä on kuitenkin tullut mulle todella tärkeä ja oon kiitollinen, että saan heidän kanssaan pyhät viettää. Ei ajatuksetkaan vaella koko ajan kotiin, kun on tekemistä täällä.
Mun pieni pääni ei millään meinaa käsittää kaikkea maailman menoa.

Tämän puolen vuoden aikana on ollut päiviä, kun oon ollut täysin kyllästynyt englannin kieleen ja vaan tuntunut, että kaikki sanat valuu välittömästi toisesta korvasta ulos. On ollut päiviä, jolloin pelottaa olla oma itsensä. Päiviä, jolloin haluis vaan luovuttaa. Päivä, jolloin tajusi jotain muuttuneen. Päiviä kun langat ei oo pysyny käsissä. Koti-ikävää, menetettyjä tilaisuuksia, uusia mahdollisuuksia.
Mut nuo kaikki tunteet on ollut tärkeitä kokea.

Tältä jouluta haluan vain yhden asian: Että mun perhe ja ystävät on onnellisia ja rakastettuja. Ootte kaikki mun mielessä. Viettäkää ihana joulu!

~~Hanna

Thanksgiving in Kansas City!

Helloooouuuu!

Thanksgiving oli se juttu, mitä kaikkein eniten odotin tältä seikkailulta, enkä todellakaan pettynyt! Se on täällä lähes kaikkien ykkösjuhla, koska saa hyvää ruokaa ja juomaa, eikä ole paineita lahjoista.

Mä lähdin mun perheen kanssa viettämään sitä Kansas Cityyn, J:n vanhemien luokse. E oli maalannut mulle kauhukuvia Kansas citystä, mutta ei tuo niin paha oikeasti ollut. Toki kovasti erilainen, kuin New Jersey.
Me lennettiin Thanksgivinin aamuna, koska lennot oli silloin havimmillaan (en oo koskaan nähnyt Route 22:sta niin tyhjänä, kun aamulla kun ajettiin kentälle!) Oltiin iltapäivällä perillä ja J:n isä ja veli noukki meidät kentältä. Kun päästiin perille, lapset innoissaan esitteli mulle koko talon valtavaa kylpyammetta myöten! Esille oli laitettu alkupaloja ja tunnelma oli tosi rento. Olin tavannut J:n vanhemmat aikaisemmin, joten tilanne tuntui vähemmän kiusalliselta. Paikalla oli meidän lisäksi J.n veljet.

Sitten siihen osaan, mitä kaikki innolla odottaa eli ruokaan.
Tähän vain yksi sana: Taivaallista. Kalkkuna, perunamuusia, bataattia pekaanipähiköillä, karpalokastiketta, ruusukaaleja pekonilla ja muutama asia, joiden nimet ei vaan yksinkertaisesti tarttunut mieleen. Söin ihan liikaa, mutta onneksi oli verkkarit mukana niin ei haitannut, vaikka vähän turvotti! Jälkiruuaksi oli montaa erilaista makeaa piirakkaa ja kaikkia piti maistaa, vaikka vatsa naukui :D
Loppuilta sitten meni ruokaa sulatellessa ja rupatellessa. Suht aikaisin suuntasim kuitenkin nukkumaan. Yöllä sain unikaveriksi söpön silkkiterrierin, joka sitten parkkeerasi mun viereen jokaiseksi yöksi.

Perjantaiaamuna kömmin yläkertaan lasten herättämänä, vaikka oli ollut puhetta, et mua ei sitten herätetä. Mutta mitäpä tuosta. Aamu meni rennosti kahvia hörppien ja telkkaria tuijottaessa. Mentiin lounaalle burgeripaikkaan ja sen jälkeen J:n veljet heitti mut tatuointi liikkeeseen. Koko iltapäivä vierähti siellä odotellessa. Osa lähti tekemään Black Friday shoppailua, mutta mua kyllä ahdisti koko ajatus. Illalla jäin veljien kanssa kotiin hengailemaan, kun muut lähti temppeliin. Pelattiin ilta pleikkarilla Jackbox pelejä ja tykkäsin kovasti! Jutut lipsahti vähän mauttoman puolelle, mutta aikuisiahan me kaikki oltiin, niin annetaan anteeksi.

Launtaina lähettiin J:n sedän farmille ja se hetki kun me saavuttiin sinne, oli kuin suoraan jostain leffasta. Iso maalaistalo täynnä sukulaisia. Kaikki säntäili vaan joka suuntaan. Tunsin itseni ensimmäistä kertaa todella kiusaantuneeksi, mut samalla jotenkin tosi iloiseksi. Mut otettiin tosi hyvin vastaan ja kaikki oli tosi mukavia ja vieraanvaraisia. Leffa meininki jatkui, kun alettiin syömään lounasta. Olin jotenkin todella hämmentynyt tuosta tilanteesta.
Saatiin lounaan jälkeen kierros farmilla. Ruokittiin kanoja, ratsastettiin ja pikkuiset pääsi ajelemaan traktorilla.
Illan olin lapsenvahtina, kun aikuiset meni ulos. Lapset oli onneksi tosi kiltisti ja ilta meni hyvin. Ne ei edes herännyt koiranhaukuntaan, kun aikuiset tuli kotiin.

Sunnuntai oli mulla vapaapäivä ja olin ajatellut meneväni taidemuseoon. En koskaan päässyt sinne asti. Syötiin aivan taivaallinen brunssi ja sen jälkeen istuttiin lähes koko päivä kellarissa pelaamassa Jackbox pelejä. J:n isä tuli jossain vaiheessa toteamaan, etten sitten mennytkään sinne museoon ja vähän ajan päästä toteamaan, että tarjolla olisi alkupaloja ennen päivällistä. Olin koko päivän istunut alakerrassa pelaamassa. Enkä kadu yhtään. Oli paljon kivempaa hengailla kotona kivojen ihmisten kanssa, kun yksin tuijotella tauluja. Sain yliannostuksen museoista D.C:ssä.
Pääsin mukaan hakemaan päivällistä paikaallisesta BBQ- paikasta, koska tämä paikka oli kuulemma jotain, mikä mun oli pakko kokea. Varsin hupaisa kokemus, täytyy myöntää. Kaoottinen, mutta hupaisa.
Illalla pääsin ihailemaan Plazan upeita jouluvaloja! Kuvien kanssa kävi vähän hassusti, että ne on oikeasti tosi huonoja :D

Maanantaina oli aika palata takaisin arkeen ja kotiin New Jerseyhyn. Tästä on tullut ihan koti mulle. Pala mua jäi kyllä Kansas Cityyn. Tunnen itseni jotenkin todella etuoikeutetuksi, kun oon saanut näin ihanan hostperheen. Pelottaa sanoa ääneen, että oon onnellinen ja kiitollinen siitä, mitä elämä on mun eteen tuonut. Täältä tulee olemaan tosi vaikea lähteä.

~Hanna

Ps. Mulla menee aina vaan kauemmin kirjoittaa näitä posauksia, koska joudun koko ajan tarkistamaan oikeinkirjoitusta. Englanti tulee suusta tällä hetkellä niin paljon luontevammin.