lauantai 24. joulukuuta 2016

Mielen pölyä

Hellloo!!

Helposti ajatellaan, että au pairiksi lähtö tarkoittaa vuoden lomailua ja sulle vielä maksetaan siitä. Ei. Ei todellakaan. Tämä on oikeasti aika rankkaa työtä. On paljon asioita, jotka jää mun vastuulle. Mä on se, joka tietää kaikkien aikataulut, työmatkat, lasten harrastukset, hammaslääkärit ja monet muut menemiset ja tulemiset. Mä olen se, joka peruu omia suunnitelmiaan, jos lapset sairastaa tai tulee jotain muuta äkillistä muutosta aikatauluun. Mä oon se, joka herää aamulla ensimmäisten joukossa ja vie lapset kouluun. Mä oon se, joka yrittää antaa itsestään 110% joka päivä, toisinaan siinä onnistumatta. Mä asun mun työpaikalla, kuulostaapa simppeliltä!

En oo kuitenkaan pelkästään tehnyt töitä, vaan on vapaa päivinäni tehnyt kaikkia kivoja isompia ja pienempiä reissuja (Tämä varmaan tullut kaikille selväksi näiden mun aiempien postausten myötä) Lisäksi mun perhe on ottanut mut mukaan retkille ja lomille ja näyttänyt mulle New Jerseyn parhaita puolia.
Meillä oli todella kiva lomareissu yhdessä perheen kanssa, tehtiin Johannan kanssa viikonloppuretki Cape Mayhin, käytiin Washington DC:ssä ja vietin Thanksgiviniä Kansas Cityssä!

Kahden ekan kuukauden aikana sain kivoja uusia ystäviä ja sitten melkein kaikki lähti takaisin kotimaahansa tai rematchingin kautta uuteen perheeseen. Kuka mistäkin syystä. Kun hyvästeli sen viimeisen lähtijän, tuli tyhjä ja yksinäinen olo. En ollut ikinä ennen tuntenu itseäni niin yksinäiseksi, kun sillä hetkellä. Mun tuttu ja turvallinen on melkein 7000 kilometrin päässä.

Oon oppinut arvostamaan asioita ihan uudella tavalla. Näen asiat ihan eri valossa, kun suomesta lähtiessäni ja oon laittanut niitä kokonaan uuteen tärkeysjärjestykseen. Huomaan kasvaneeni ihmisenä ihan hurjasti (vaikka ihan tosissani luulin, että en tästä kauheesti enää voi kasvaa). Niinkin yksinkertainen asia kun perhe, on saanut ihan uutta painoarvoa. Oon tosi onnellinen ja kun jossain vaiheessa palaan suomeen, tänne jää iso osa mua.Hehkutan elämän hienoutta ja kiitollisuutta siitä, että saan olla täällä. Mihin katosi se masentava pessimisti, joka löysi kaikesta jotain negatiivista sanottavaa? Mä en ollut ennen tänne lähtöä onnellinen. Tuntui, että elämällä ei pahemmin ollut tarkoitusta ja vaan olin olemassa. Nyt oon päättänyt, että kun tuun takas, otan itseäni niskasta kiinni.

Tänään on jouluaatto ja oon viettänyt mun perheen kanssa tasan puoli vuotta. Ihan uskomatonta, millasta vauhtia aika on mennyt!
Mulla on tosi haikea olo, ihan jo muutamastakin syystä. Ensinnäkään mun perhe viettää Hanukkaa (onkin tosi kamalaa juhlia kahdeksan päivää kolmen sijaan) eikä joulua ja multa puuttuu kokonaan joulufiilis. Ei oo koristeluja, jouluruokaa eikä äidin jouluhössötystä. Oon silti tosi innoissani, että saan oppia uudesta kulttuurista. Arvostan sitä ihan suuresti.
Toinen syy on vaan se, että on koti-ikävä. Iso sellainen. Ikinä ei oo ollut näin iso kaipuu minnekään. Tiesin, et se voi yllättää, mut se tuli voimakkaamin kuin luulin. Mun jenkkiperheestä on kuitenkin tullut mulle todella tärkeä ja oon kiitollinen, että saan heidän kanssaan pyhät viettää. Ei ajatuksetkaan vaella koko ajan kotiin, kun on tekemistä täällä.
Mun pieni pääni ei millään meinaa käsittää kaikkea maailman menoa.

Tämän puolen vuoden aikana on ollut päiviä, kun oon ollut täysin kyllästynyt englannin kieleen ja vaan tuntunut, että kaikki sanat valuu välittömästi toisesta korvasta ulos. On ollut päiviä, jolloin pelottaa olla oma itsensä. Päiviä, jolloin haluis vaan luovuttaa. Päivä, jolloin tajusi jotain muuttuneen. Päiviä kun langat ei oo pysyny käsissä. Koti-ikävää, menetettyjä tilaisuuksia, uusia mahdollisuuksia.
Mut nuo kaikki tunteet on ollut tärkeitä kokea.

Tältä jouluta haluan vain yhden asian: Että mun perhe ja ystävät on onnellisia ja rakastettuja. Ootte kaikki mun mielessä. Viettäkää ihana joulu!

~~Hanna

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti