Thanksgiving oli se juttu, mitä kaikkein eniten odotin tältä seikkailulta, enkä todellakaan pettynyt! Se on täällä lähes kaikkien ykkösjuhla, koska saa hyvää ruokaa ja juomaa, eikä ole paineita lahjoista.
Mä lähdin mun perheen kanssa viettämään sitä Kansas Cityyn, J:n vanhemien luokse. E oli maalannut mulle kauhukuvia Kansas citystä, mutta ei tuo niin paha oikeasti ollut. Toki kovasti erilainen, kuin New Jersey.
Me lennettiin Thanksgivinin aamuna, koska lennot oli silloin havimmillaan (en oo koskaan nähnyt Route 22:sta niin tyhjänä, kun aamulla kun ajettiin kentälle!) Oltiin iltapäivällä perillä ja J:n isä ja veli noukki meidät kentältä. Kun päästiin perille, lapset innoissaan esitteli mulle koko talon valtavaa kylpyammetta myöten! Esille oli laitettu alkupaloja ja tunnelma oli tosi rento. Olin tavannut J:n vanhemmat aikaisemmin, joten tilanne tuntui vähemmän kiusalliselta. Paikalla oli meidän lisäksi J.n veljet.
Sitten siihen osaan, mitä kaikki innolla odottaa eli ruokaan.
Tähän vain yksi sana: Taivaallista. Kalkkuna, perunamuusia, bataattia pekaanipähiköillä, karpalokastiketta, ruusukaaleja pekonilla ja muutama asia, joiden nimet ei vaan yksinkertaisesti tarttunut mieleen. Söin ihan liikaa, mutta onneksi oli verkkarit mukana niin ei haitannut, vaikka vähän turvotti! Jälkiruuaksi oli montaa erilaista makeaa piirakkaa ja kaikkia piti maistaa, vaikka vatsa naukui :D
Loppuilta sitten meni ruokaa sulatellessa ja rupatellessa. Suht aikaisin suuntasim kuitenkin nukkumaan. Yöllä sain unikaveriksi söpön silkkiterrierin, joka sitten parkkeerasi mun viereen jokaiseksi yöksi.
Perjantaiaamuna kömmin yläkertaan lasten herättämänä, vaikka oli ollut puhetta, et mua ei sitten herätetä. Mutta mitäpä tuosta. Aamu meni rennosti kahvia hörppien ja telkkaria tuijottaessa. Mentiin lounaalle burgeripaikkaan ja sen jälkeen J:n veljet heitti mut tatuointi liikkeeseen. Koko iltapäivä vierähti siellä odotellessa. Osa lähti tekemään Black Friday shoppailua, mutta mua kyllä ahdisti koko ajatus. Illalla jäin veljien kanssa kotiin hengailemaan, kun muut lähti temppeliin. Pelattiin ilta pleikkarilla Jackbox pelejä ja tykkäsin kovasti! Jutut lipsahti vähän mauttoman puolelle, mutta aikuisiahan me kaikki oltiin, niin annetaan anteeksi.
Launtaina lähettiin J:n sedän farmille ja se hetki kun me saavuttiin sinne, oli kuin suoraan jostain leffasta. Iso maalaistalo täynnä sukulaisia. Kaikki säntäili vaan joka suuntaan. Tunsin itseni ensimmäistä kertaa todella kiusaantuneeksi, mut samalla jotenkin tosi iloiseksi. Mut otettiin tosi hyvin vastaan ja kaikki oli tosi mukavia ja vieraanvaraisia. Leffa meininki jatkui, kun alettiin syömään lounasta. Olin jotenkin todella hämmentynyt tuosta tilanteesta.
Saatiin lounaan jälkeen kierros farmilla. Ruokittiin kanoja, ratsastettiin ja pikkuiset pääsi ajelemaan traktorilla.
Illan olin lapsenvahtina, kun aikuiset meni ulos. Lapset oli onneksi tosi kiltisti ja ilta meni hyvin. Ne ei edes herännyt koiranhaukuntaan, kun aikuiset tuli kotiin.
Sunnuntai oli mulla vapaapäivä ja olin ajatellut meneväni taidemuseoon. En koskaan päässyt sinne asti. Syötiin aivan taivaallinen brunssi ja sen jälkeen istuttiin lähes koko päivä kellarissa pelaamassa Jackbox pelejä. J:n isä tuli jossain vaiheessa toteamaan, etten sitten mennytkään sinne museoon ja vähän ajan päästä toteamaan, että tarjolla olisi alkupaloja ennen päivällistä. Olin koko päivän istunut alakerrassa pelaamassa. Enkä kadu yhtään. Oli paljon kivempaa hengailla kotona kivojen ihmisten kanssa, kun yksin tuijotella tauluja. Sain yliannostuksen museoista D.C:ssä.
Pääsin mukaan hakemaan päivällistä paikaallisesta BBQ- paikasta, koska tämä paikka oli kuulemma jotain, mikä mun oli pakko kokea. Varsin hupaisa kokemus, täytyy myöntää. Kaoottinen, mutta hupaisa.
Illalla pääsin ihailemaan Plazan upeita jouluvaloja! Kuvien kanssa kävi vähän hassusti, että ne on oikeasti tosi huonoja :D
Maanantaina oli aika palata takaisin arkeen ja kotiin New Jerseyhyn. Tästä on tullut ihan koti mulle. Pala mua jäi kyllä Kansas Cityyn. Tunnen itseni jotenkin todella etuoikeutetuksi, kun oon saanut näin ihanan hostperheen. Pelottaa sanoa ääneen, että oon onnellinen ja kiitollinen siitä, mitä elämä on mun eteen tuonut. Täältä tulee olemaan tosi vaikea lähteä.
~Hanna
Ps. Mulla menee aina vaan kauemmin kirjoittaa näitä posauksia, koska joudun koko ajan tarkistamaan oikeinkirjoitusta. Englanti tulee suusta tällä hetkellä niin paljon luontevammin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti